Oprin omistajat Inkeri ja Rami Taskinen kertovat:

 

OPRI, hipsuvarvas, huiskuhäntä, karvajalka, meiän tyttö, on lyhyesti sanottuna maailman paras koira. Opri on meidän kahden ikääntyvän aikuisen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa koira, jonka koulutus on jäänyt melko vähiin. Opri on vain kasvanut kanssamme ja saanut osakseen suuren rakkautemme, ihailumme ja ihmettelymme. Näillä keinoin, oman luonteensa ja kotikennelin hyvin eväin siitä on kasvanut juuri sellainen koira, josta haaveilimme. 

 

Opri on kiltti, ystävällinen, arkitottelevainen, sopeutuva, utelias, kaikkeen osallistuva, aina mukanamme kulkeva, sopivan vilkas, mutta tarvittaessa rauhoittuva ja taatusti puhetta "ymmärtävä" perheemme jäsen. Emme ole törmänneet tilanteeseen, jossa Opri olisi osoittanut varsinaista vihamielisyyttä. Opri pitää mielellään oman "auransa" tyhjänä eikä ole mikään kyljessä nyhjöttäjä, mutta hyväksyy hellyydenosoituksemme ja ilmoittaa usein itse kaipaavansa läheisyyttä ja tietysti rapsutuksia. Välillä Opri ilmoittaa mielipiteitään murmuttamalla, jota me ihmispolot emme vielä ole aivan oppineet ymmärtämään, mutta oppia ikä kaikki ehkä joskus sitten.

 

Opri on sopeutunut hyvin kahdessa asunnossa asumiseen. Kiteen keskustassa "kaupunkiasunnossamme" se käyttäytyy kaupunkikoiran tavoin. Todellinen "KOTI" on kuitenkin Kiteen korvessa oleva maalaistalon pihapiiri, jossa enimmäkseen oleilemme. Sinne paluu on aina riemuhyppelyn arvoista ja siellä Opri vahtii reviiriään. Se ilmoittaa haukulla ympäristön "olioiden" liikkeistä. Se on pysynyt hyvin vapaana aitaamattomalla pihalla, mutta pyrkii joskus pihamme ohittavalle tielle seuraamaan ohikulkevia autoja ja ihmisiä. Onneksi liikennettä on vähän, koska tie johtaa vain sukulaistemme mökeille. Autojahti on tietysti vaarallista ja se on ainoa nyt mieleen tuleva Oprin käytöstapa, jonka yritämme muuttaa. Esim. puutarhan tonkiminen on niin luonnollista käytöstä, että siihen olemme vain yrittäneet sopeutua. Opri ei paljoa piittaa kopistaan, joka lähinnä koristeeksi on rakennettukin. Opri kulkee sisään ja ulos omaan tahtiinsa ja viettää kyllä aikaa yksinkin pihalla tuulia haistellen ja luonnon ääniä ihmetellen.

 

Kissojen ja oravien paikka on Oprin mielestä puussa, koska niistä ei Oprin kokemusten perusteella ole ollut leikkikavereiksi.  Lapsia Opri hieman aristelee. Opri pysyttelee selvästi lähempänä ihmistä hämärän ja pimeän aikaan, kuin valoisalla liikuttaessa. Olipa se sitten arkuutta tai ihmisen paimentamista, niin sehän on vain hyvää käytöstä näin susiseudulla. Opri on selvästi tyytyväisin, kun olemme kaikki kolme yhdessä, mutta ulos lähtevä saa siitä aina seuralaisen puiden ja veden kantoon ja muillekin pienille ulos piipahduksille. Toisinaan se on palannut kotipihaan vähän pidemmänkin matkan päästä tarkistamaan, onko kotiin jäänyt vielä tallella. Varsinaisesta paimennustaipumuksesta en muuta osaa sanoa. Koska olemme molemmat päivät kotona, ei Oprin ole tarvinnut olla yksin, joka voi joskus tulla ongelmaksi. Em. on tietysti myös vaikuttanut siihen, ettei Opri ole tehnyt mitään tuhoja asunnoissamme ja kaikkinainen sopeutuminen on ollut uskomattoman helppoa. Meidän mielestämme Opri on terve, iloinen, onnellinen koira ja me olemme sen onnelliset omistajat.